Rakastan kevättä ja kesää. Viherryksen keskellä synnyn joka vuosi uudelleen, yhtä matkaa syksyllä istuttamieni tulppaanien ja narsissien loiston kanssa. Puutarhaani olen rakentanut suurella sydämellä. Rakastan myös puita, kukkivia varsinkin. Pilvikirsikoiden hennot valkoiset kukat valaisevat talven näivettämää mielialaa illan keväthämärissä, ja – omenapuiden kukat!, oi, ne, lienevätkö maailman kauneimpia? Siksi kai loistavatkin niin vähän aikaa? Kevään tuijottaminen ihan hengästyttää, nostaa jalat ilmaan, sydämen lentämään sinitiasten ja kirjosieppojen parviin. Ylös, lintujen luo.

Kevätviherrys vie ajatukseni maailmamme tilaan, Planeetan kohtaloon. Yhtä vähän kuin tiedän täällä omaa aikaani, en tiedä tulevasta muutenkaan – muuta kuin sen, että jollemme lopeta ahnehtimista ja suostu nöyrtymään luonnon edessä, meitä odottaa valtava mullistus, ekokatastrofi. Ei ehkä minua vielä, mutta nuorempaa sukupolvea varmasti. Emme ole luonnon yläpuolella, emme ”sivistyneissä länsimaissa” tarvitse elääksemme onnellisina ja rauhassa suurinta osaa siitä, mihin nyt tuhlaamme. Voisimme elää paljon yksinkertaisemmin, henkisesti rikkaammin. Usko rokkaria: tavara ei tuo onnea. Tarvitsemme kertakäyttöyhteiskuntien sijaan kasvuneutraalin maailman, jonka ”menestyksen” mittarina ei toimi BKT, vaan HPI (= Happy Planet Index). Luonnon elpyminen on se tärkein mittari, jolla toimiamme kannattaa arvioida: ei pelkästään luonnon – vaan itsemmekin tähden.

Tarvitsemme metsät, suot, puut, linnut ja taivaan, puhtaat meret, ympäristön, joka ei suolla päällemme saastetuhkaa ja kuumuutta, vaan leudosti rakentaa tuulet ja vuodenajat viilentääkseen ja lämmittääkseen meille sopivan ilmaston. Olemme saaneet elää ihmiskunnalle suotuisassa ja vakaassa ilmastossa (=holoseeni)  muutaman tuhat vuotta, mutta ns. Donitsimalli osoittaa, että Planeettamme kestokyvyn kriittiset rajat olemme nyt ylittäneet mm. maankäytön, lannoitteiden käytön, ilmansaasteiden, ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin osalta. Olemme kävelleet rajojen yli, kuin diktaattorit, joita tuossa itänaapurissakin näyttää sikiävän tämän tästä.  Holoseenikaudella, jota on kestänyt n. 10 000 vuotta, keskilämpötila on vaihdellut vain yhdellä asteella suuntaan tai toiseen: tämä on mahdollistanut meille paratiisimme, jota nyt tuhoamme.

Olen kirjoittanut näistä mieltäni painavista asioista romaaniin Omenapuun katolla yhdessä Teppo Kulmalan kanssa, sekä kirjoittanut aiheeseen liittyviä lauluja yhtyelevylle Kikka Laitinen Co.  Puut, linnut ja taivas sekä uudelle tulevalle kokoelmalle, jonka rock-biisi Humanitarius kertoo Planeetasta, jossa kaikkea elollista kunnioitetaan ja turhuuden markkinat ovat pannassa. Omalta osaltani levitän sanomaa taiteen keinoin ja yritän elää mahdollisimman säällisesti. Inhoan ökyilyä ja rahakuninkaiden kumartelua. Harmittaa, ettei valtamedia näytä vieläkään ottavan tosissaan ilmastokriisiä, vaan on teollisuuspamppujen lie’assa ja ajaa ”omistajien” asiaa. Mutta kun. Ihmisten ei kuuluisi jakaantua orjiin ja omistajiin!

Tarvitsemme villiinnytystä, kulttuurin ja luonnon monimuotoisuutta! Alkuperäiskansojen elämäntapaa, naisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä ja peltometsäviljelyä! Populaation supistamista (= naisten koulutusta ja sivistystä!), hiilen sidontaa, polkupyöriä ja hevosia, omia käsiä, jalkoja, päätä ja sydäntä! Lue ja kuuntele lisää, viisastu:

Pentti Linkola, Voisiko elämä voittaa, Tammi 2004

David Attenborough, Yksi elämä, yksi planeetta, WSOY, 2020

Kikka Laitinen & Teppo Kulmala, Omenapuun katolla, Kirjokansi 2022 https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/Kikka-Laitinen-Teppo-Kulmala-Omenapuun-katolla

Kikka Laitinen Co. -yhtye, ”Puut, linnut ja taivas” CD 2018, ”Humanitarius” 2022 https://open.spotify.com/artist/4ROuCeTGpS1YyFizocqzWh