Ihastuin rock-musiikkiin 1960- ja 1970-luvuilla: suosikkibändejäni olivat The Beatles, Creedence Clearwater Revival, Led Zeppelin, Uriah Heep ja Deep Purple; erityisesti ihailin John Lordia ja John Fogertyä! Olen rakastanut monia muitakin bändejä, nimenomaan rock-yhtyeiden musiikkia. Musiikkinaisista ihailin Maaritia ja Muskaa, samoin tietenkin Suzi Quatroa, Joni Mitchelliä, Carole Kingiä ja Joan Baezia, ja -Tina Turneria erityisesti (- en tiennyt Ikestä vielä mitään!).
Olin jo aivan lapsena innostunut rock-musiikista Beatlesin ja kotimaisen rautalankamusiikin ansiosta; vaadin joululahjaksi kitaraa, sain mandoliinin 1966, jolla näpyttelin erilaisia rautalankabiisejä. Pyysin ja sain pianon 1970-luvulla ja pääsin Tampereen musiikkiopistoon opiskelemaan pianon soittoa ja musiikin teoriaa. 1970-luvun kotimaiset lauluntekijät kuten Hector, Juice Leskinen, Anki Lindqvist ja myöhemmin Liisa Tavi innostivat haaveilemaan laulujen kirjoittamisesta ja omien biisien säveltämisestä. Änkesin valkeakoskelaiseen punkbändiin Sika kosketinsoittajaksi 1977, kun olin hankkinut (laina- ja kesätyörahoilla!) ensimmäiset sähköiset koskettimet ja kaiuttimet, mm. Leslie Elkatonen!
Ajattelin, että tästähän mennään läpi niin että heilahtaa. Mutta. Olin tuohon aikaan todellinen harvinaisuus: tyttö rock-bändissä, joka keikkaili ja levytti. Olin ihmettelyn ja tuijotusten kohteena, panetteluidenkin, jonka ymmärsin olevan jonkin sortin kateutta ja ymmärtämättömyyttä. Musiikkiharrastuksen ohessa opiskelin Tampereen yliopistossa kielenkääntäjäksi Juice Leskisen innoittamana. Valmistuin vuonna 1984 Humanististen tieteiden kandiksi: olisin tahtonut opiskella lisää musiikkia, mutta taloustilanne pakotti tulkin ja kääntäjän hommiin, armotta. Harrastin, kirjoitin ja tein musiikkia kuitenkin koko ajan, aivan kaiken vapaa-ajan. Onneksi sain mahdollisuuden opiskella lisää laulua ja musiikkia Helsingin Pop Jazz Konservatoriolla aikuisiällä: ne kaikki ihanat uudet soinnut, soinnut, ah!
1980-luvulla alkoi tapahtua: Liisa Akimof ja Tavaramarkkinat, Toni Lähteenmäki ja Ilona, Aija Puurtinen ja Honey B, Heli Luokkala, ja monet muut tytöt alkoivat kirjoittaa omia biisejä ja perustaa tyttöbändejä – huom. jossa itse tehdään biisit ja myös soitetaan ne itse! Oma yhtyeeni Gasoline Girls and Petrol Boys oli sekabändi, joka teki paljon töitä, keikkoja ja levyjä, hittibiisejäkin – mutta 1980 -luku äijäkulttuureineen ei ollut ”valmis” vastaanottamaan omaehtoisia musiikkinaisia.
Tyttöjen ja naisten oma bänditoiminta ja musiikin tekeminen, kirjoittaminen, säveltäminen, sanoittaminen ja tuottaminen itse, itsenäisesti on huom! aivan eri asia kuin ”Spice Girls” ja ”ilmiöt”, jotka ovat ja olivat markkinamiesten rahakoneita: on käsittämätöntä, miten juuri kukaan ei edelleenkään tajua tätä: eihän se ole mitään ”girlpoweria”, jos ukot vie rahat ja määrittävät ”ulkoasun” (yleensä mieluiten ei asua laisinkaan, tai hyvin vähän). Suuri yleisö – ja valitettavan suuri joukko ns. valveutuneita toimittajiakin – jaksavat vielä 2000-luvulla jauhaa tämäntyyppisestä naisten ja tyttöjen ”voimaantumisesta”, jossa tytön tai naisen voimaantuminen on sitä että näytetään tissit ja tussut, riisuudutaan, esitetään miesten kirjoittamia lauluja, tekstejä ja sävelmiä vähäpukeisesti, antaen näin sekä valta urasta, musiikin oikeudet että varsinkin tekijänoikeusrahat ja tuottajakorvaukset sekä levymyyntitulot bisnesmiehille! En ymmärrä, miten bisneksen lobbarit ja PR-porukat saavat syötettyä tämän kieron pläänin jopa ihan fiksuille ihmisille kaikissa medioissa, Ylelläkin, täysin kritiikittä! Äijät nauravat matkalla pankkiin. Ei voi mitään. Levypomo sanoo edelleen tytöille ensin: ”Teen sinusta tähden!” ja sitten ”Sammutan tähtesi nyt, näkemiin!”
Eriarvoisuus ei enää näy niin räikeästi kuin 1970-, 1980- ja 1990 -luvuilla: monet musiikintekijänaiset ovat onneksi saaneet 2000-luvulla myös bisnessedät mukaan auttamaan uran rakentamisessa. Mutta, sopimuksissa on usein ns. 360-aspekti, mikä tarkoittaa, että bisnes nappaa myös osan keikkatuloista, joka näinä aikoina on monelle se elintärkeä tulo, jos ei itse kirjoita biisejään.
Yltiökaupallisuus ja bisnesorientoitunut asenne jatkaa 2000-luvulla monin tavoin nuorten naisten käyttöä markkinointi- ja rahastustarkoituksiin: näet, musiikin tekijänoikeuskorvauksissa piilee se bisneksen RAHA: MUSIIKIN TEKIJÄT, jotka säveltävät, sanoittavat ja sovittavat musiikin, heidän osuutensa teostotuloista on 66,66 %; kustantaja-levy-yhtiöt saavat loput ns. kustantajaosuudet 33,33%. Nämä rahojen jakajat saavat siis kaikista teosten julkisista esityksistä rahaa (keikat, radio- tv -esitykset, konsertit, online, You tube, Spotify jne.). MUSIIKIN ESITTÄJÄT eli solistit ja muusikot, jotka laulavat ja soittavat äänitteille, saavat Gramex-tuloa, kaikki esittäjät yhteensä 50 %. Loput 50 % Gramex-tuloista saavat Levy-yhtiöt, jotka tuottavat/julkaisevat musiikin äänitteillä (fyysinen, digitaalinen) julkisesta esittämisestä (= radiot, tv, jne). Äänitemyynnistä tulot menevät käytännössä levy-yhtiöille ja artistitkin ehkä saavat jotain erilaisin ”rojaltisopimuksin” (antakaa mun nauraa). Muut musiikin oikeudenomistajat (=tekijät ja kustantajat) saavat ns. NCB-korvaukset äänitemyynnistä.
Mikäli tyttö/nainen ei kirjoita itse biisejä eikä soita mitään instrumenttia, hänen kohtalokseen jää tehdä valtava määrä keikkoja, joista sitten itse saa mahdolliset tulonsa. Keikkailu on rankkaa: naisenä/tyttönä ulkonäköpaineet ovat ylitsevuotavan suuret, samoin jatkuva esilläolo mediassa ja somessa – jota ikään kuin vaaditaan – on stressaavaa . Rankkaa on myös toimiminen julkisena sylkykuppina, seksiobjektina. ”Artisti” on seksityöläinen ilman sänkyvelvoitetta: antaa ymmärtää muttei (luultavimmin) ymmärrä antaa. Tämä toimintatapa ei ole tehnyt hyvää kenellekään tiedossani olevalle tai tuntemalleni ”seksiobjektille” historiallisesti. Olen itse valinnut toisen tien: pidän vaatteet päällä, soitan ja laulan omia laulujani, omia ajatuksiani, ja pidän omat rahani ja rajani. Mielestäni nainen osaa ajatella ja tehdä musiikkia ihan yhtä hyvin kuin mies, joskus jopa napakammin?!
Käytännössä, varsinaiset rahavirrat musiikista imuroidaan yhtiöille ja biisien tekijöille, tuottajille, levy-yhtiöille ja kustantajille; joista viimemainitut ovat nykyään lähes kaikki The Big Three eli kolme suurinta monikansallista yritystä Warner, Universal ja Sony, joita johtavat kaupallisesti suuntautuneet, vahvoissa rahaliemissä keitetyt miehet ja heidän pieni ja lojaali ystäväverkostonsa, joka toimii tehokkaasti myös mediassa ( = tutut kaveripäättäjät radioissa, televisioissa, tuotantoyhtiöissä ja lehdistössä).
On erittäin harvinaista, että tyttö/nainen edelleenkään pärjäisi aidosti itsenäisenä musiikin tekijänä/tuottajana tai muusikkona, mikäli ei suostu tähän kokonaispeliin – tai jos hän haluaisi kirjoittaa yhteiskuntakriittistä rock-musiikkia, tai ylipäätään rockilta ja voimalliselta kuulostavaa musiikkia. Valitettavasti lällyt laulut konejumputuksella ja lapsenäänellä näyttävät kelpaavan musiikkibisneksen miespäättäjille. Onneksi meillä on sentään Erja Lyytinen, mutta ei yksi sähkökitaristi kesää tee!
Ajatteleva nainen, kantaaottava nainen, rokkaava nainen – onko hän edelleen liian vaarallinen!?
Itselleni kuitenkin ihan kaikki miesmuusikkotoverit ovat olleet mitä parhaimpia työkavereita. Ongelma on musiikkibisneksen, median ja pienen bisnesverkostopiirin päässä. ”Miehet” eivät ole se ongelma! Pikemminkin tyhmät naiset, jotka eivät viitsi ottaa asioista selvää tai ajatella asioita loppuun; eritoten toimittajanaiset, jotka uskovat suu säkkiä myöten pr-hölynpölyn; median ”kiireinen” väki (ei me ehditä tai jakseta tarkistaa asioita, nää on meidän (bisnes)kavereita); musiikkibisneksen (mies)päättäjät ja (nais)lobbarit, ahneet managerit – näissä se ongelma on!
Sittemmin, kaikki oma aikaisempi murhe on unohtunut, kun minulle myönnettiin taiteilijaeläke keväällä 2022: se on sentään jotakin, arvostus, iso tunnustus – ja mikä tärkeintä: ihan minun omaa kuukausittain saatavaa rahaa, jota minun ei tarvitse jakaa musiikkibisneksen setien kanssa.
Musiikkibisneksen rahavirrat ja kiemurat pitäisi läpivalaista valtakunnallisissa medioissa rehellisesti, jotta suuri yleisö ja päättäjät havahtuisivat musiikkialan ongelmiin oikeasti. Mm. medioiden ja radioiden toiminta ja rahoitus pitäisi tutkia – onko se rehellistä, avointa, ja selvittää, millaiset voimat, kytkyt, diilit ja verkostot käytännössä nyt pyörittävät koko alaa. Onko suomalaisomisteinen musiikki (mm. tekijänoikeuskorvausten osalta) mielestänne kunnossa, onko sitä enää, vai onko kaikki myyty rapakon taa? Ovatko lehdistön ja radioiden omistussuhteet reilussa tasapainossa monikansallisiin levy-yhtiöihin nähden? Kestääkö musiikkibisneksen rahavirtojen tarkastelu ja vallankäyttö päivän valon? Uskaltaisivatko musiikin tekijät ja esittäjät aidosti puhua, mikä bisneksessä mättää. Onneksi eräät rohkeat, itsenäiset musiikintekijät ovat lähteneet kertomaan aidosti alan vinoutumista myös julkisuudessa! Kiitän heitä!
Huomaathan, että IPFIn 2022 raportin mukaan suomalaisen äänitemarkkinan ovat vallanneet monikansalliset viihdejätit jättäen suomalaisomisteisille levy-yhtiöille ainostaan 4,7 % vähäisen siivun!: siksikin on äärimmäisen tärkeää että kannatat suomalaisia omaehtoisia ja itsenäisiä musiikintekijänaisia ja muusikoita tukemalla meidän arvokasta toimintaamme: tule mukaan Mesenaattikampanjaan NYT: https://mesenaatti.me/2592/tule-kikka-laitinen-co-kulttuuriyhteison-mesenaatiksi-jotta-kuulisit-hyvaa-itsenaista-suomalaista-rokkia/#
Tsekkaa uuden levyn yksi hienoimmista uusista rock-biiseistä; ks. video Humanitarius: https://www.youtube.com/watch?v=SpqAIRyhwJY
Lue lisää:
IS 15.4.2019 https://www.is.fi/viihde/art-2000006072363.html
https://musiikintekijat.fi/artikkeli/teostot-alle-koyhyysrajan/
https://musiikintekijat.fi/neuvonta/musiikintekijyys/musiikintekijan-tulonmuodostus/
https://www.eduskunta.fi/FI/naineduskuntatoimii/julkaisut/Documents/tuvj_13+2014.pdf
https://www.dropbox.com/sh/x372y9x5kg8vu86/AAAW3h4Bo0YRoolcFg6c-LPFa?dl=0