Äitini Jenny, Karjalan evakko, 95 v., kertoi viime tapaamisella, kuinka vuonna 1963 – kun tuonilmaisissa asuva isäni, savolainen sotaveteraani Kalle, rakensi perheellemme ensimmäistä omaa taloa Kuljuun, Honkaniementielle, – minä olin kontannut pitkin keskeneräisiä lattioita kynä tai mikä tahansa esine käsissäni piirtäen juuri tehdyille pinnoille mitä monituisimpia aiheita innosta kiljuen ”Kii piitää, Kii piitää”.
Muistan kun 11-vuotiaana ihastelin Kenneth Clarkin toimittamaa taidekirjaa ”Länsimainen perintömme”, sen kauniita antiikin naismaalauksia, rakennuksia, maalausten mallien pehmeitä kaaria, kauniita värejä, estetiikkaa, herkkyyttä ja kauneutta. Clark oli poiminut teokseen, valikoiden, koko roomalaisaikaa seuranneiden vuosisatojen merkittävimmät taideteokset, maalaukset, veistokset, rakennukset, ja ne taiteilijat ja ideat, jotka aloittivat Euroopan kulttuurikehityksen ylenpalttisen loiston. Tizian, Botticelli…! Tuo kirja painui tosi otolliseen maaperään.
Unelma maalaamisesta ja piirtämisestä on toteutunut vasta nyt, puolittaisella taiteilijaeläkkeellä. Olinhan jo 12-vuotiaana koululaisena myös töissä veljeni kaupassa, ja sittemmin jatkuvien opintojen ja pakollisten ”oikeiden” töiden oheen tulivat nämä ”rokkihommat”, joissa vierähtikin – niin – melkein koko elämä!
Olen kuitenkin ikään kuin vaivihkaa ja salaa kurkistellut näyttelyissä ja kirjallisuudesta muutamia idoleitani, ja nähnyt jopa Roomassa käydessäni livenä suuren suosikkini Claude Monet´n lummetaulu-näyttelyn, jossa purskahdin itkuun: niin kauniita nuo suuret, värikkäät teokset olivat, että sain suoneniskun sydämeen. Vincent van Goghin tarina, taulut ja elämä ovat myös säväyttäneet ja saaneet minut itkemään: mitä riemua, surua, koskettavuutta – ja neroutta!
Monet kesät olen ravannut mm. Halosenniemen näyttelyt, joissa erityisesti naismaalareidemme teokset Helene Schjerfbeckistä Ellen Thesleffiin ja Maria Wiikistä Venny Soldaniin ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen: miksi minulle ei kerrottu heistä mitään koulussa tai kotona; paasattiin vain Halosesta, Gallen-Kallelasta ja Munsterhjelmista?!
Mutta, tuore Ateneumin Albert Edelfelt -näyttely oli kuitenkin minullekin hengellinen kokemus, hengästyttävä, lähes piinaava – miten kukaan voi olla noin taitava ja tuottelias!? Olihan minun käytävä myös katsomassa Albertin pieni ja suloinen ateljee Porvoossa: oli ihanaa että siellä oli myös luonnoksia nähtävissä, joista itseoppiva ja utelias taidemaalarin alku (63 v.) sai oivallisia vinkkejä. Olen myös ryhtynyt rakastamaan Rafael Wardia. Hänellä on väreilevä, elävä, henkevä tyyli, joka koskettaa.
Wardi maalasi loppuun asti. Keväällä 2021 Didrichsenin taidemuseo ehdotti Wardille 95-vuotisjuhlanäyttelyä, jonka ajankohdaksi kaavailtiin vuoden 2023 syksyä. Taiteilija otti kutsun vastaan ilahtuneesti, jatkoi työskentelyä ja laittoi näyttelyä varten sivuun edellisten vuosien aikana maalaamiaan teoksia. Elokuussa 2021 Rafael Wardi kuoli 93-vuotiaana, jättäen jälkeensä ainutlaatuisen perinnön ja elämäntyön.
Eli, minullakin on vielä hienosti aikaa! Muutamia töitäni (en ole niitä paljon vielä ehtinyt tehdäkään) on esillä loppuvuodesta Lahdessa, Galleria ikkunassa -näyttelyssä, Trion alakerrassa, Aleksanterinkadulla. Olen taidemaalarina todellakin vasta raakile, mutta kuka tietää – usein käy niin, että kun tarpeeksi intohimoilee ja rakastaa, unelma tulee kohti. Ja vie mennessään. Ks. https://www.dropbox.com/sh/pv3wdrw2dabxz9o/AAAIJiQ1oF9MWhhxMKXKQ3gYa?dl=0
Tervetuloa näyttelyyn!
Alla idoleitteni innostamia töitäni ja – idoleitani:
Tähtikirkas yö, 1889. Vincent van Gogh.
Kanssa vanhan omenapuun, 2022, Kikka Laitinen
Ellan de Chapelle, 1898, Albert Edelfelt
Raili Blomster, 2023, Kikka Laitinen
No to racism, 2023, Kikka Laitinen